EUCEN konferenssi 3.-5.6.2026 Cagliari
Nopeasti muuttuvassa maailmassa elinikäinen oppiminen on yliopistojen tehtävien ytimessä: sen avulla rakennetaan osallistavia, sopeutumiskykyisiä ja tulevaisuuteen suuntautuvia yksilöitä ja yhteiskuntia. Se on perustavanlaatuinen pilari yhteiskunnalliselle edistykselle, oikeudenmukaisuudelle ja tasa-arvolle.
Cagliarin yliopiston (Italia) isännöimä 56. Eucen-konferenssi tarjosi mahdollisuuden tarkastella, miten yliopistollinen elinikäinen oppiminen muovaa yksilöllisten oppimispolkujen lisäksi myös yhteiskuntiemme, talouksiemme ja tulevaisuutemme perustaa.
Konferenssissa keskityttiin koulutuksen esteiden purkamiseen ja osallistavien ympäristöjen edistämiseen, joissa kaikki yksilöt voivat menestyä sukupuolesta, taustasta, sosioekonomisesta asemasta tai muista olosuhteista riippumatta.
Konferenssissa oli kolme pääteemaa:
- Teema 1. Yhteiskunnan muutos: Yliopistot osallistavan yhteiskunnallisen muutoksen katalysaattoreina. Painopisteinä ovat jatkuva oppiminen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja liikkuvuuden välineenä; systeemisten esteiden purkaminen saavutettavan koulutuksen avulla; yhteisökumppanuudet ja osallistumismahdollisuuksien laajentaminen; monimuotoisuus, oikeudenmukaisuus ja inkluusio sekä sukupuolten tasa-arvo jatkuvan oppimisen politiikassa ja käytännöissä; yliopistojen rooli kansalaisosallistumisen ja demokraattisen resilienssin vahvistamisessa.
- Teema 2. Osaamisen muutos: Moninaisten oppijoiden varustaminen muuttuvaa työelämää varten. Oikeudenmukainen ja osallistava digitaalinen talous; osallistavan pedagogiikan sisällyttäminen täydennys- ja uudelleenkoulutusohjelmiin; sukupuolittuneet polut STEM-aloilla ja johtotehtävissä; jatkuvan oppimisen viitekehykset aliedustettujen ryhmien palvelemiseksi; tiedostamattomat ennakkoluulot ja ammatillisen kehittymisen esteet.
- Teema 3. Huomisen muutos: Tulevaisuuksien suunnittelu – politiikka, innovaatio ja oikeudenmukaisuus elinikäisessä oppimisessa. Tulevaisuuteen suuntautuvat inkluusiostrategiat; sukupuolitietoiset digitaaliset ja tekoälypohjaiset oppimisympäristöt; innovatiiviset mallit kotoutumiseen ja kulttuurienväliseen oppimiseen; jatkuva oppiminen YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden edistäjänä; monimuotoisuutta, oikeudenmukaisuutta ja inkluusiota huomioiva opetussuunnitelmien yhteiskehittäminen ja oppijan äänen integrointi.
Konferenssin puheenvuorojen keskeinen viesti on selvä: elinikäinen oppiminen ei ole enää korkeakoulujen sivutehtävä, vaan keskeinen osa yliopistojen yhteiskunnallista vastuuta, osaamistarpeisiin vastaamista ja eriarvoisuuden purkamista.
Puheenvuoroissa piirtyi esiin laaja ja moniulotteinen kuva elinikäisestä oppimisesta muuttuvassa yhteiskunnassa. Koulutus näyttäytyy edelleen yhtenä tärkeimmistä väylistä yhteiskunnalliseen asemaan, mutta samalla se voi myös uusintaa eriarvoisuutta. Siksi yliopistojen tehtävä ei voi enää rajoittua tutkintojen tuottamiseen nuorille aikuisille lineaarisen koulutuspolun alussa. Tarvitaan joustavampia, saavutettavampia ja yksilöllisempiä oppimisen rakenteita, jotka tunnistavat ihmisten erilaiset elämäntilanteet, taustat ja aiemmin hankitun osaamisen.
Koulutus sekä mahdollistaa että uusintaa eriarvoisuutta
Yksi puheenvuorojen vahvimmista teemoista oli koulutuksen kaksijakoinen rooli. Toisaalta koulutus tarjoaa yksilöille mahdollisuuksia sosiaaliseen liikkuvuuteen, osaamisen kehittämiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Toisaalta koulutusjärjestelmät voivat myös vahvistaa jo olemassa olevia etuoikeuksia, jos ne suosivat niitä, joilla on valmiiksi koulutuksessa arvostettua kulttuurista, sosiaalista ja kielellistä pääomaa.
Puheenvuoroissa viitattiin klassisiin sosiologisiin näkökulmiin, kuten Weberin, Bourdieun ja Passeronin ajatuksiin koulutuksesta sosiaalisen aseman ja eriarvoisuuden mekanismina. Koulutus ei siis ole neutraali järjestelmä, vaan se toimii yhteiskunnallisten rakenteiden keskellä. Tämä haastaa yliopistot tarkastelemaan kriittisesti omia valintakäytäntöjään, opintopolkujaan ja oletuksiaan siitä, kenelle korkeakoulutus on tarkoitettu.
Elinikäinen oppiminen siirtää huomion tutkinnosta elämänkulkuun
Perinteinen käsitys koulutuksesta rakentuu usein ajatukselle yhdestä nuoruudessa hankitusta tutkinnosta, jonka varassa työura rakentuu. Puheenvuoroissa korostui, että tämä ajattelutapa ei enää vastaa nykyistä todellisuutta. Ihmisten elämänkulut ovat pirstaleisempia, urat vaihtuvat, osaamisvaatimukset muuttuvat ja oppimista tapahtuu jatkuvasti muodollisissa, ei-muodollisissa ja arjen ympäristöissä.
Elinikäisen oppimisen merkitys kasvaa erityisesti tietoyhteiskunnassa, jossa osaamista on päivitettävä läpi elämän. Tässä muutoksessa yliopistojen on rakennettava oppimismahdollisuuksia, jotka eivät perustu vain perinteisiin tutkintorakenteisiin, vaan joustaviin ja saavutettaviin kokonaisuuksiin. Kyse ei ole pelkästä lisäkouluttamisesta, vaan ihmisten toimijuuden, työllistettävyyden ja yhteiskunnallisen osallisuuden vahvistamisesta.
Ohjaus ja aiemmin hankitun osaamisen tunnistaminen ovat avainasemassa
Puheenvuoroissa ohjaus nousi keskeiseksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välineeksi. Pelkkä koulutustarjonnan lisääminen ei riitä, jos ihmisillä ei ole tietoa, tukea tai luottamusta hakeutua oppimisen mahdollisuuksiin. Erityisesti heikommassa asemassa olevat ryhmät tarvitsevat ohjausta, joka auttaa tunnistamaan omia voimavaroja, osaamista ja realistisia tulevaisuuden vaihtoehtoja.
Aiemmin hankitun osaamisen tunnistaminen näyttäytyy tässä yhteydessä sekä pedagogisena että eettisenä kysymyksenä. Se voi avata korkeakoulutusta niille, joiden osaaminen on rakentunut työssä, arjessa, maahanmuuton kokemuksissa tai keskeytyneiden opintopolkujen kautta. Samalla se haastaa yliopistot tunnistamaan osaamista laajemmin kuin vain muodollisten todistusten kautta.
Pienet osaamiskokonaisuudet ja osaamismerkit tarjoavat ketteryyttä, mutta eivät yksin riitä
Pienet osaamiskokonaisuudet ja osaamismerkit nousivat esiin konkreettisina välineinä, joilla yliopistot voivat vastata nopeasti muuttuviin osaamistarpeisiin. Ne mahdollistavat lyhyempiä, kohdennetumpia ja työelämälähtöisempiä oppimiskokonaisuuksia esimerkiksi digitaalisen turvallisuuden, kestävyyden tai talouskasvatuksen kaltaisilla aloilla.
Samalla puheenvuoroissa korostui, että niiden vaikuttavuus edellyttää vahvaa laadunvarmistusta, selkeitä oppimistuloksia, saavutettavaa toteutusta, oppijan tukea ja toimivaa digitaalista infrastruktuuria. Jos pienet osaamiskokonaisuudet suunnitellaan vain markkinoiden nopeisiin tarpeisiin, ne voivat vahvistaa eriarvoisuutta. Jos ne taas kytketään osaksi osallistavaa ja tutkimusperustaista yliopistopedagogiikkaa, ne voivat laajentaa pääsyä korkeakoulutukseen ja tukea uudenlaisia oppijaryhmiä.
Yliopistojen on rakennettava elinikäisen oppimisen ekosysteemejä
Elinikäinen oppiminen ei voi olla vain yksittäisten kurssien, hankkeiden tai hallinnollisten yksiköiden tehtävä. Puheenvuoroissa korostui tarve ekosysteemiselle lähestymistavalle, jossa yliopistot, työelämä, julkinen sektori, kansalaisyhteiskunta ja kansainväliset allianssit rakentavat oppimisen mahdollisuuksia yhdessä. Tämä edellyttää yhteistä käsitteellistä viitekehystä, strategista johtamista, henkilöstön osaamisen kehittämistä ja rakenteita, jotka tukevat aikuisoppijoita yhtä systemaattisesti kuin perinteisiä tutkinto-opiskelijoita.
EU-yliopistoallianssit ja muut kansainväliset verkostot voivat tarjota tähän tärkeän alustan. Ne mahdollistavat yhteisen oppimisen, käytäntöjen vertailun ja parhaiden mallien skaalaamisen yli kansallisten rajojen. Samalla ne muistuttavat, että elinikäisen oppimisen valtavirtaistaminen on sekä pedagoginen, organisatorinen että poliittinen muutos.
Johtopäätös: yliopiston tehtävä laajenee
Puheenvuorojen perusteella elinikäinen oppiminen on ymmärrettävä yliopistojen uudistumisen ydinkysymyksenä. Se haastaa perinteisen tutkintokeskeisen ajattelun, mutta tarjoaa samalla mahdollisuuden rakentaa oikeudenmukaisempaa, joustavampaa ja yhteiskunnallisesti vaikuttavampaa korkeakoulutusta.
Keskeinen kysymys ei ole enää se, tarjoavatko yliopistot elinikäistä oppimista, vaan miten ne tekevät siitä aidosti saavutettavaa, tunnustettua ja vaikuttavaa. Tämä edellyttää rakenteellisia muutoksia, vahvaa ohjausta, osaamisen tunnistamista, osallistavaa pedagogiikkaa ja pitkäjänteistä rahoitusta. Elinikäinen oppiminen on siten sekä vastaus muuttuvan työelämän osaamistarpeisiin että väline laajemman sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.
Kirjoittaja KTT Anne Gustafsson-Pesonen työskentelee Tampereen yliopiston jatkuvan oppimisen johtajana ja on toiminut 2024–2026 UCEF verkoston puheenjohtajana
Kuvassa EUCEN 2026 konferenssin Suomen delegaatio vasemmalta Marika Koivuniemi ja Marja Sipilä, Oulun yliopisto, Anne Gustafsson-Pesonen, Tampereen yliopisto, Tero Karjalainen ja Sanna Iskanius, Itä-Suomen yliopisto sekä Päivi Kananen, Jyväskylän yliopisto